Tahvoilemine ja uunoilu jäi tännää poikkeuksellisen vähäseksi, vaikka eile oli semmoset viilikset, jotta huomenna taas rysähtää. Kolmekymppisenä vielä ajatteli, että kaikki maailman hommat tehhää valmiiksi, viiskymppisenä että joku homma tehhää valmiiksi ja viisseiskana, jotta mittää hommaa ei valmiiksi saa kun kaikki aika mänee sopasta toiseen sukellellessa ja seinältä ja laatikolta toiselle syöksähellessä...kaikki jääpi keskentekoseksi, ja se on hyväksyttävä iteki.

Iltapäivällä oli pikkune hierontasessijo, joka jelppasi tukkosija jalkoja ja nennää kovasti. Kiitos Carolle taas kerran!

Virtaa ja jalkoja oli vielä kotija tullessa kääkkänällä senverta jälellä, jotta ei tarvinnu "juoksijan" lintusatulan selkää nyt könytä, vaan tennarit jalkaan ja ajattelin vejellä nuo huomiset vejot jo tännää ku kotona tuntu jäsenet jo vetreiltä. Sitä vetreyttä ei kestänny kyllä ku tuo eka satasen mittane Hanhitien alamäki, ni jo junttasi jalat raskaiksi. Luulin jotta ropsipinosta on jalkojen sijalle tullu otettuva puupölkyt mukkaan.

No perumaan en kuitenkaan vetojani ruvennu vaan kahen kilsan verryttelyjuoksun jälkee vetasin tennarit soikeelle ja alotin ekan tonnin rykäsyn. Siihe sattu mukavasti tuo ylämäjen poikanenki ja kilsan keskivauhti oli 4.28. Sitte passailin loput tuohon Mikkelin tien viereen Heinolantien ja Motellin väliselle suoralle. Toinen veto mäni keskivauhtilla 4.21, kolmas 4.19, neljäs 4.21 ja viimenen 4.09. Koko settiin tuoli saldova 1.30h keskisykkeellä 127, mikä on alakantissa, ku siinä on tuo 10 minuutin jäljempänä kuvattu avustuskeikka mukana.

Homma hoitu nyt kyllä ihan helposti, vaikka alku oliki vaikija ja hiippailin hiljakseen kotikorsuva kohen ilosta hirnahellen. Siinä tuli miun kamu Roope-koira isäntänsä kanssa vastaa ja mie toppasin kellot oitis ja juteltii tovi elämän peruskysymyksistä. Sitte jatkoin hiippailuva Lehtokylän suunnille. Kilsa enne korsuva oli pari pikkupoikaa topissa villareilla ja toisella oli käjet ranteita myöten ihan veressä. Mie toppasin tietokonneet ja omanki konneen ja kyselin, jotta mikä on hätänä. Toine pojista oli kaatunnu pyörällä ja mie tein ekan tiaknoosin, jotta nokka oli lintassa ja huuli pikkuse halki, mut hampulipuoli oli ihan ehjänä, eikä suurempija hätiä ollu ku ei poikaa huimannu ja kypärä oli tukevasti päässä.

Äiti oli jo soitettu ja ootteltii äitin tulova. Poika urhoollisesti piteli nokkaa kattova kohen ja ei itkuva inahellu, mutta äitin ku näki, muutama tippa tais silmäkulmastaki tirahtaa. Äiti tuli lastenrattaita työntäen ja rattaissa muutaman vuuven vanha lapsukainen. Mie tarjouvuin pojan pyörän tai toisen rattaat työntämää niijen kotija, mutta se pikkune ku Uunon mustan turpavärkin näki, pillahti sekkii itkemää ja sitte alko Uunovaki itkettämmää. Sitte sovittii, ku itkut oli itketty, jotta mie talutan polkupyörän ja äiti taluttaa molemmat pojat. Homma saatii hoijettuva ja Uuno jatko hiippailuva omalle lämpöselle korsulle...